Tarina lonkasta

17.11.2020

Tarina lonkasta. Tää tarina ei ole välttämättä mullistava koko maailmankaikkeuden mittakaavassa, mutta iso asia yhden miehen elämässä. Minun.


Noin seitsemän vuotta sitten mun vasemmassa lonkassa todettiin kulumaa. Lääkärin toteamus oli aika pysäyttävä: "jos olisit vähän vanhempi, etkä haluaisi enää yrittää kilpaurheilla niin laittaisin sut leikkausjonoon tekoniveltä varten". En lähteny kovin iloisin fiiliksin tuolta käynniltä himaan. Syitä kuluman muodostumiselle voi vaan veikkailla, mutta vaikutuksensa on varmasti ollut mm. huonolla juoksutekniikalla, huonolla lihaskunnolla sekä ylipainolla.
Pidin muistaakseni lopulta pelaamisesta parin kuukauden tauon. Sain fyssarilta ohjeita ja tehtiin suunnitelmaa, jolla lonkan pystyisi pitämään pelikunnossa. Tavoite oli saada lonkkaan ja koko kehoon lisää liikettä ja pikku hiljaa myös voimaa. Samalla tiedostin, että mun pitää pudottaa painoa, jotta kentällä on keveyempi liikkua ja kroppaa toimii paremmin. Missään vaiheessa ei ole tullut mitään isompaa hyppäystä tai yksittäistä asiaa kohti parempaaa vaan koko tää aika tähän päivään asti on ollut tasasta raastamista. Tai ehkä oikeestaan enemmänkin jatkuvaa vuoristorataa. Välillä on ollut parempia jaksoja ja fiilis, et kyl tää tästä. Välillä todellisuus on taas iskenyt vastaan kun ei oo pystynyt nukkuu kunnolla jalan kanssa ja kentällä jokainen askel on tuntunut puukon iskulta. Eikä haaste ole ollut pelkästään kentällä. Oli aika hanurista vielä jokunen vuosi taaksepäin kun en oikein millään löytänyt istuma-asentoa missä leikkiä lasten kanssa lattialla. Oli vähän vaikee selittää 2vuotiaalle, et voidaanko mennä tohon sohvalle leikkii kun...


Nyt tilanne on jo selkeesti parempi. Normaalisti varsinkin treeni- ja pelipäivien jälkeen perus kävelykin on tuntunut usein pahalta. Vieläkin välillä, mut ei enää yhtä usein eikä yhtä voimakkaasti. Välillä muutosta on vaikea huomata kun ne tapahtuu pikku hiljaa. Yhtenä päivänä kuitenkin havahduin lenkillä ja huomasin, että muahan ei satu kävellessä eikä juostessa. Pysty vaan menee eteenpäin ja tuntu et askel jopa rullas aika kivasti Siinä muistelin sit näitä tässäkin mainittuja tuntemuksia vuosien varrelta ja tajusin et on kannattanut nähdä vaivaa asian eteen.


No edelleen aamuisin todellisuus iskee kuitenkin edelleen välillä päin pläsiä. En saa aina ite sukkaa jalkaa ilman todella isoa taistelua. Pitää hakee eka tasapaino kuntoon ja sit nopeella rykäsyllä tsempata sukka jalkaan, samalla ku vaimo pyörittelee silmiään vieressä. Oon välillä jopa pyytäny esikoista jeesaamaan sukan kanssa ja näkisittepä sen ilmeen. Hauskoja hetkiä. Mut samalla raastavia. Voin kertoo, et kun ei saa ite sukkaa jalkaan tai erätauolla on vaikee solmii ite kengännauhoja niin ei oo mikään The huippu-urheilija fiilis. Varsinkaan kun fyysinen itsetunto ei vuosien varrella oo ollut ihan täyttä timanttia..


Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin siis hyvä. Oon fyysisesti sekä henkisesti päässyt asian kanssa eteenpäin. Uskon, että oon löytänyt asioita joilla pystyn edesauttamaan tilannetta ja pitämään kivut mahdollisimman hyvin loitolla. Ei mitään hokkuspokkus temppuja vaan perusasioita, joita oon nyt jaksanu työstää vaan vieläkin sinnikkäämmin: kehonhuolto / jumppaillut, hieronta, "parempi" ravinto, vähemmän istumista, voimaharjoittelua, lenkit..
Itse kulumaa en lonkasta saa pois, enkä tiiä haluisinko edes. Se on osa mun tarinaa ja osaltaan opettanut paljon. (No haluisin mä oikeesti, mut koitan mennä filosofisella posilla) Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä ja kiinnostaa nähdä mimmonen ketterä pikakiituri meikäläisestä vielä kuoriutuu :)


Toivottavasti tää antaa uskoa ja virtaa jos jollain siellä on jokin vastaava pidempiaikainen haaste. Ollaan sitkeitä ja nautitaan pienistäkin onnistumisista!